Suklaalevy saa vielä odottaa, mutta hyväähän kannattaakin odottaa. Heinola reissusta ja tappioista olimme selvinneet sekä henkisesti että fyysisesti. Olimme valmiit kohtaamaan taas vihollisemme, tällä kertaa tutussa ja turvallisessa palloiluhallissamme. Pukuhuoneessa vallitsi oikea tunnelma, olimme tulleet voittamaan! Mutta toisin kävi. Aloitimme päivän reippaalla kävely lenkillä virkistyäksemme ja herätäksemme. Viimeiset tsemppaukset pukuhuoneessa ja ei kun kohti taisteluita.

Ensimmäinen peli rakasta vihollistamme PuMaa vastaan alkoi hieman kangerrellen, ja meidän tapaan hieman hermoillen ja jännittäen. Jännittäessä suorituksen pitäisi parantua sanonnan mukaan, mutta meidän kohdalla taitaa olla toisin päin. Loppua kohden saimme oman pelimme jotenkuten kulkemaan ja peli parani koko ajan, eikä tappio ollut niin murskaava kuin Heinolassa. Parannusta huomattavissa.

Irinan tuomaroinnin jälkeen kohtasimme Arsi1:sen. Nyt oma pelimme sujui jo paremmin, muutamia jäätymisiä lukuun ottamatta.  Turpiin silti tuli. Peli oli jo kuitenkin pelin näköistä, iskuja ja jujujakin nähtiin. Mikä hienointa kaikki syöttivät yläkautta! Joten edistystä on tullut. Silti mielestämme parempaankin pystyisimme, mutta vielä ei ollut meidän aika. Kentällä meihin vain iskee jokin toistaiseksi tuntematon tauti. Kelpaisikohan selitykseksi vielä se, että olemme vasta vuoden harjoitelleet kaikki yhdessä ja muutamia pelejä vasta takana. Peli peliltä keskittyminen ja kaikki muu paranee. Pelipaikat alkavat myös pikkuhiljaa hahmottua.

Viimeinen peli Mastersia vastaan sujui samoin kuin edellinenkin, toivottavasti omista virheistä oppii. Irinan päivän viimeisen pelin tuomaroinnin jälkeen lähdimme kotiin nielemään pettymystä. Hauskaa oli ja innolla odotamme jo seuraavaa Haminan turnausta. Voima tulee entistä sisukkaampana ja koko hiihtoloman harjoitelleena!

Eihän sitä aina voi voittaa. Puhtaalla pelillä siis jatkoimme, Tiinan sanoja lainatakseni.

Laura